Arkista elämää...

Hiljaista on. Meillä on ollut nyt parisen viikkoa treenitaukoa treeniseuran puuttumisen vuoksi. Syksy toi mukanaan arjen töineen ja opintoineen treenikavereille, eikä porukalla ole nyt riittänyt aikaa treenailuille. Lisäksi iltaisin alkaa olla jo pimeää, eikä meidän treenikentällä ole valoja. Mutta eiköhän tämä tästä, sillä olemme treeniporukalla suunnitelleet, että vuokraamme eräästä hallista treenivuoron kerran viikossa talvikauden ajaksi. Meitä on sen verran monta, ettei hinta huimaa (edes työttömän) päätä ja onhan se kivempi treenata sisällä lämpimässä, niin ei sormet jäädy talvella pakkasessa. Minua on myös himottanut ilmoittaa meidät tokokokeeseen, mutta kaikki tulevat lähellä pidettävät kokeet taidetaan järjestään hallitiloissa, enkä uskalla lähteä kokeilemaan hallikoetta tuon otuksen kanssa ilman hallitreeniä, koska pelkään, että halliympäristö saattaisi olla liian suuri häiriö. Jos me tuon hallivuoron vuokraamme, niin hallitreeniä tulee ja ehkä uskallan vielä talven mittaan ilmoittaa meidät kokeeseen. Hui.

Lenkillä syksyisellä metsäpolulla.

Koirapuistossakin on ollut jos usemman viikon todella hiljaista. Useimpina iltoina olemme Javan kanssa ihan vain kaksin puistossa. Kulutamme aikaa pitämällä pieniä treenejä kahdestaan, heittelemällä palloa/keppiä, tekemällä temppuja, leikkimällä naminetsintää... Kaikenlaista pientä. Hauskempaa toki olisi, jos leikkiseuraa eksyisi puistoon.

Vaikka tosiaan yleensä nykyään puisto on kuollut, olemme muutamaan otteeseen törmänneet muutamaan pikku penneliin. Pikkuisesta ranskiksesta ja bretonipennusta Java ei ollut kiinnostunut, mutta se tykästyi kovasta nelikuiseen amstaffi-rotikkatyttöseen, johon olemme muutaman kerran törmänneet. Rohkea pentu käy suoraan Javan "kimppuun" ja herra vain nauttii. Pentu on ehkä kolmanneksen Javan koosta, mutta onneksi meidän teiniherra osaa ottaa kokoeron huomioon ja osaa painia pikkuisen kanssa ihan nätisti.

Koiratreffailua harrastettiin keskiviikkona, kun poikkesimme Sipooseen tapaamaan erästä seropineitiä (aiemmin tapaamamme holsku-sakuneidin omistajan toinen koira). Kiersimme yhdessä peltolenkin, mutta enemmän itsekseen menemistä koirat harrastivat, kuin yhdessä leikkimistä tai juoksemista. Seropineitiä taisi pellon hajut kiinnostaa enemmän kuin Java. Lenkin jälkeen pääsi holsku-sakuneitikin moikkaamaan Javaa. Muilla tapaamiskerroilla ne ovat vähän juosseet yhdessä, mutta yllätykseksemme parivaljakko pisti tällä kertaa ihan kunnolla painiksi. Javalla näytti olevan kivaa siitäkin huolimatta, että koiraneiti keksi alkaa yrittää hieman alistaa Javaa hyppäämällä tämän selkään...

Onneksi tuttuihin kavereihin voi törmätä muuallakin kuin puistossa. Olimme tänään kävelyllä pellolla, kun törmäsimme puistosta tuttuun doggikaveriin. Pojat eivät tainneet aluksi tunnistaa toisiaan pienestä pärinästä päätellen, jota herrat pitivät jouduttuaan yllättäen kuonokkain, mutta kun pääsivät juoksemaan vapaana, kaikki oli hyvin. Emme ole nähneet doggipoikaa yli kuukauteen, joten oli ihan hauska lyöttäytyä seuraan kiertämään peltoa ja vaihtamaan kuulumisia dogin emännän kanssa koiruuksien juoksennellessa yhdessä. Pientä painiakin pojat lenkin aikana harrastivat ja tietenkin piti myös käydä sotkemassa itsensä kuraisessa ojassa (Java lähinnä sotki itsensä ja sen jälkeen kävi sotkemassa myös kaverin). Taisi olla rankaa juosta kaverin kanssa, koska koiruus vetelee patjallaan sikeitä, vaikka yleensä tähän aikaan se tarkkailee, että eikös ole jo iltaulkoilun aika.

Arkikäytöksen puolella ollaan taas menty hyvään suuntaan. Meidän ainoa varsinainen murheenkryyni eli toisten koirien ohittaminen on mennyt viime aikoina todella mallikkaasti. Vieläkin nousee välillä harja pystyyn, mutta muuten ohi mennään niin nätisti, että tulee ihan hyvä mieli itselle. Kunhan täpistely vieraassa paikassa saadaan vielä hallintaan, niin meillähän on lähes täydellinen sessu. (Pikkuvikoja ja koulutettavaa on paljonkin edessä, mutta näin pääasiassa Java on erittäin hieno poika.)