Mökkihöperön paluu koirien ilmoille

Röhnöttäjä.

Tai ainakin siltä se osittain aluksi tuntui. Minilenkit ja liiallinen sisälläolo olivat hieman taannuttaneet koirapoikaa ja vastaantulijoita pällisteltiin kuin mikäkin pentu. Varsinkin ensimmäisellä saikunjälkeisellä koirapuistovierailulla huomasi  mökkihöperyyden liiankin hyvin. Kävimme lähipuistossa, jossa oli sillä hetkellä pari narttukoiraa; lappari ja joku pieneksi jääneen mastiffin näköinen. Javallehan ei nartut ole koskaan olleet ongelma, mutta nyt meidän höperöitynyt ääliö pörisi näille puistossa olleille nartuille... Se ei ikinä ole tehnyt noin. Itsekseni huokailin sitten, että nytkö on tullut näin pahasti takapakkia, vaikka meillä meni jo puistoilu urostenkin kanssa niin mallikkaasti. 

Pidimme sitten vielä muutaman puistottoman päivän ja palasimme muuten kokonaan ihan tavalliseen arkeen vapaana juoksuttaminiseen. Kun loputkin lenkkipälleilyt sitten jäivät taakseen yritimme puistoiluakin uudestaan. Sisään menimme hieman "katsotaan nyt miten käy" -asenteella ja jätin Javalle pannankin kaulaan varmuudeksi, jos tulee tilanne, jossa minun täytyisi mennä nopeasti repimää koirani muualle. Ensimmäinen tulija oli noutajamiksiuros. Kyllähän sille piti jäykistellä, mutta onneksi toista ei haitannut. Seuraavatkin kaksi koiraa olivat uroksia, eikä edelleenkään mitään ongelmaa. Rentouduin itse sen verran, että otin Javan pannan pois ja totesin, että taitaa meidän lähes koirapuistokoira olla palannut myös sairaslomalta. Koiria tuli hiljalleen lisää ja lopulta puistossa olikin kymmenisen koiraa, eikä minun tarvinnut kuin muutaman kerran Javalle karjaista karva-aivon kiusatessa nuorta saku-urosta. (Meidän roturasistikoiralla on hieman ongelmia sakujen kanssa välillä.) Vaikka muuten menee taas normihyvin puistoilu, niin Java on keksinyt haukkumisen... Ei se koskaan täysin hiljainen ole toki ollut, mutta nyt se haukkuu ihan liikaa varsinkin, jos leikkikaveri on Javan omaa kokoluokkaa. Epävarmuuttaan louskuttaa luullakseni. Oli syy mikä tahansa, se on älyttömän rasittavaa, eikä tuo osaa hiljaa-käskyä. Työn alle tavan kitkeminen?

Liian pieni villapaita by Heidi

Viimeisimmät tokotreenit olivat tosi kivat. Java oli viimein hiljaa! Ei totaalisen hiljaa, mutta muutama pieni kitinä olivat siedettävyyden rajoissa. Suurimpana tekijänä tähän hienoon onnistumiseen taisi olla kahden innokkaimman (ja välillä äänekkään) koiran puuttuminen treeneistä. Toiveissa on, että tämänkin viikon treenit sujuvat yhtä vähin äänin. 

Onnistumisen vastapainona sitten olis myös nolo "epäonnistuminen". Treeneissä oli mukana vain pienempiä koiria (whippettejä ja sheltti), joten uskalsin pitää Javaa välillä irti, sillähän kun ei ole ollut ongelmia pienten koirien kanssa. Noh, käskin Javan paikalleen maahan ja menin katsomaan yhtä whippeteistä. Java rikkoi käskyä ja pinkaisi hakemaan minua leikkimään. Javan innostumisesta innostuneena sheltti alkoi haukkumaan ja Java ryntäsi sitten hakemaan sitä leikkimään. Sheltti taisi kuitenkin säikähtää isompaansa ja tilanne muuttui pärinäksi. Tilanne alkoi ja oli ohi niin nopeasti, että en tiedä mitä oikeastaan tapahtui, mutta anteeksi pyydellen vein Javan pois ja laitoin kiinni seinäkiinnikkeeseen. Nolotti! Sheltin omistaja ei onneksi vaikuttanut olevan moksiskaan, koska eihän muuta tapahtunut kuin isoa ääntä, mutta silti... Nyt pysyy sitten Java hihnassa vähintäänkin niin, että hihna tulee perässä ja sen päälle voi hypätä, jos karva-aivo aikoo hipsiä luvatta muualle.

Kudoin elämäni ensimmäisen koiran villapaidan. Ohjeeksi otin yksinkertaisimman mitä löysin, eli kudoin paidan palat erikseen ja neuloin ne lopuksi yhteen. Saamani lanka loppui kesken ja onnistuin ostamaan väärää lankaa jatkoksi, joten paidasta tuli aika kirjava. Ja ihan söpö. Paidan tuleva käyttäjä ei ole paitaa vielä nähnytkään ja kutomus tehtiin täysin ilman sovittelua, joten täytyy pitää peukkuja pystyssä, että paidasta tuli hippettitytsylle sopiva.